Olen tainnut jutella äitini kanssa viimeksi silloin kun olin hyvin epävarma avioliitostani ja tulevaisuudesta yleensä. (Kellepä ei epävarmuus iskisi suurten päätösten edessä?) Sunnuntaina kun ajelimme ukon kanssa Helsinkiin, äitini soitti minulle ja sätti talon myynnistä ja muuttoaikeista ja että minun pitäisi ajatella likan parasta. Rakas veljeni oli hetkeä aiemmin soittanut äidilleni. Siis mitä ihmettä? Eikö minun (jo 3-kymmentä ja risat) olisi jo aika elää omaa elämääni? Milloin saan lakata kysymästä äitini mielipiteitä? Milloin saan lakata miellyttämästä äitiä ja olla vain oma itseni? Eikö meidän perheen asioista kuitenkin päätetä meidän ruokapöydässä?

Muuttoaie Helsinkiin ei todellakaan ole ollut helppo päätös. Olen miettinyt asioita monelta kantilta ja todellakin olen ajatellut asioita myös likan kannalta. Ja päivä päivältä minua on alkanut enemmän ja enemmän ahdistaa tämä kapeakatseisuus, ennakkoluuloisuus ja suvaitsemattomuus, joka vaivaa tätä paikkakuntaa. Haluanko, että likka kasvaa täällä samanlaiseksi kuin puolet lähipiiristäni on? En halua.
Muutto uuteen ja pieneen asuntoon, on tietenkin aiheuttanut myös päänvaivaa sisustuksen suhteen. Joudumme (ja haluamme) luopua useista huonekaluista. Emme todellakaan tarvitse kahta sohvaa. Myös likan 120cm leveä sänky tuntuu turhalta muuttaa mukana. Katselin jo valmiiksi likalle uutta sänkyä ja Askosta löytyi kiva levitettävä sohvasänky, johon voisi tarvittaessa nukuttaa myös yövieraita.