Kotona ei ole kiva olla yksin. Viihdyn kyllä yleensä hyvin yksinäni, mutta nyt on ollut tosi ankeaa. Ukko ei tullut viikonlopuksi kotiin ja likka lähti veljeni matkaan ensin Kotkaan ja sitten Helsinkiin. Koirastakaan ei juuri ole seuraa; olen sen mielestä juuri niin kauan mukava kun vien lenkille ja jaksan heittää palloa, muuten minulle voi murista tai tuijottaa kuin vajaaälyistä. Koira ikävöi selkeästi ukkoa ja näköjään elää kalenterin mukaan. Maanantai menee yleensä ihan ok kun ukko on ollut viikonlopun kotona. Tiistaista torstaihin koiran elämä on kurjaa, murinaa ja raivoamista. Perjantaina koira jo selkeästi odottaa ukkoa kotiin ja viikonloppu onkin sitten ihanaa. Ensi viikonloppuna sitten...

Minä en ole saanut oikein mitään aikaiseksi. No okei, luin vihdoin ja viimein Da Vinci-koodin ja kun takakansi tuli vastaan, aloitin kirjan uudelleen. Pakata pitäisi, mutta ei juurikaan huvita. Pikkuhiljaa sieltä täältä tavarat kuitenkin menevät laatikoihin. Kaapit on edelleen täynnä vaikka laatikoita on täyttynyt jo ties kuinka paljon.

Pihan hoitaminenkin on jäänyt samantien kun ensimmäinen tarjous talosta tuli. Nyt se on jo niin villiintynyt, että kohta joku voi tulla etsimään sieltä tuntemattomia eläinlajeja. Kun ei huvita niin ei huvita. Ja mitäpä minä sitä hoitamaan kun en kohta enää itse sitä ihaile.

Viikko kesälomaa jäljellä. Alkaa jo olla ikävä töihin. Enpä olisi uskonut. Mutta jos nyt kuitenkin ajattelee lomaa lomana niin olen todellakin lomaillut. En ole tehnyt yhtään mitään. Onko se sitten hyvä vai huono, mene ja tiedä.

Isoäidinneliöt on lisääntyneet. Eivät laatikossa keskenään, vaan minun on pitänyt siinä vähän auttaa. Neliöitä on kiva virkata ja varsinkin noita kukkasia. Vaikkei yhden neliön virkkaamisessa kauan menekään, tuntuu silti ikuisuudelta kunnes neliöitä on tarpeeksi. Ja suunnitelmat muuttuvat sitä mukaa kun tilkkuja tulee lisää. Kyllä näistä ehkä joskus saattaa torkkupeitto tulla: